Kun vaimoni kertoi olevansa raskaana, vatsani heitti volttia kuin vuoristoradalla konsanaan. Olin innoissani, mutta... voi hyvä jumala. Vanhemmuushan on, noh, vanhempien heiniä.

Tässä siis seison silmät päästä pullistellen ja hiki noroina valuen kuin huonosti piirretyllä sarjakuvasankarilla kysymysmerkkien leijuessa pääni ympärillä, kun yritän valmistella itseäni täydelliseen huolenpitoon ja vastuuseen elävästä olennosta, joka ei ole kissani. Olen vastuussa siitä, että tästä pienestä ihmisestä ei tule täyttä hirviötä. Jos lapsesta tulee sosiaalinen ääliö – minun vikani. Jos napero ei löydä Luxemburgia kartalta, syy on myös minun, kun en ole tarjonnut parempaa koulutusta. Varmaan lapsi tarvitsee terapiaakin ja sekin on minun kontollani. Niin paljon mahdollisuuksia mennä vikaan!

Muistan, kun isäni istutti minut alas ja kertoi hämillään kukista ja mehiläisistä. Se oli ehkä tuskallisin ja noloin puolituntinen meidän molempien elämässä. Enhän minä voi sellaista tehdä toiselle ihmiselle.

Ehkä olen hiukan asioiden edellä. Minä pystyn tähän, minusta tulee loistava isä. Lapsestani tulee tervejärkinen, koulutettu kunnon kansalainen, eikä hän vihaa minua.

Sitten kuvittelen kuinka vauva, vielä turvallisesti vaimoni vatsassa, avaa yhtäkkiä hätääntyneenä silmänsä selälleen, kun hänen päähänsä hiipii ajatus: ”Mitä jos isällä ei ole homma lainkaan hallussa?"

Kun vaimoni kertoi minulle olevansa raskaana, vatsaani kouraisi samalla tavalla kuin vuoristoradassa vaunun lähtiessä alamäkeen. Toki olin intoa täynnä, mutta… Luoja paratkoon! Lasten kasvattaminenhan on.. vanhempien hommaa.

Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. Silmät ymmyrkäisinä ja hikoillen kuin saunassa. Taidan kaiken kaikkiaan muistuttaa huonon sarjakuvan hahmoa pään ympärillä leijuvia kysymysmerkkejä myöten, kun yritän valmistautua pitämään huolta ja ottamaan vastuun toisesta elävästä olennosta, muustakin kuin kissastani. On minun vastuullani, ettei ihmisenalusta kasva täyttä hirviötä. On minun vikani, jos hänestä tulee sosiaalisilta taidoiltaan täysi ääliö. Jos lapsukainen ei löydä Luxemburgia kartalta, syyttäkää vain minua kurjan koulutuksen järjestämisestä. Terapiaa tarvitaan joka tapauksessa, mikä menee tietysti minun piikkiini sekin. Kuinka monessa kohtaa voikaan mennä vikaan!

Muistan yhä hetken, jolloin isä käski minun istuutua ja alkoi vaivaantuneesti kertoa kukista ja mehiläisistä. Puolituntinen oli luultavasti meidän molempien elämän tuskallisin ja noloin. En voisi koskaan tehdä kanssaihmiselleni mitään vastaavaa.

Nyt taidan kuitenkin kiirehtiä asioiden edelle. Toistelen itselleni, että pystyn tähän kyllä. Minusta tulee loistava isä. Lapsestani kasvaa täysipäinen, koulutettu ja kunnollinen maailmankansalainen, joka ei vihaa minua.

Sitten näen sieluni silmin kuvan vielä vaimoni vatsan suojissa olevasta vauvasta, joka räväyttää silmänsä yhtäkkiä selälleen saadessaan päähänsä ajatuksen: "entäs jos faija onkin täysin toivoton?”

Kun vaimoni kertoi olevansa raskaana, minulle tuli se vatsassa vellova tunne, joka iskee alas syöksyvässä vuoristoradassa. Olin toki innoissani, mutta... voi hyvä luoja. Vanhemmuushan on − no, vanhempien hommaa.

Tässä sitä nyt ollaan, silmät selällään ja hiki norona virraten, kuin joku huonosti piirretty sarjakuvahahmo. Kysymysmerkit leijuvat pääni ympärillä, kun yritän valmistautua pitämään huolta ja kantamaan vastuuta täydellisesti jostain muustakin elävästä olennosta kuin kissastani. On minun vastuuni pitää huoli siitä, että tämä pikku ihminen ei kasva täydelliseksi hirviöksi. Jos lapsesta tulee sosiaalinen idiootti − minun vikani. Jos lapsi ei löydä Luxemburgia kartalta, syytä minua siitä, etten järjestänyt parempaa koulutusta. Lapsihan tulee tarvitsemaan hoitoa, ja siitä olen tietysti minäkin vastuussa. On niin monia mahdollisuuksia vääriin valintoihin!

Muistan sen päivän, kun isäni kehotti minua istumaan alas ja kertoi kiusaantuneena kukista ja mehiläisistä. Se oli kenties meidän kummankin elämämme puistattavin ja noloin puolituntinen. Minä en sitä pysty toiselle ihmisolennolle tekemään.

Ehkä minä vähän hätäilen. Pystyn kyllä tähän, sanon. Minä tulen olemaan mahtava isä. Lapsestani kasvaa tasapainoinen, sivistynyt ja kunnollinen maailman kansalainen, eikä hän tule minua vihaamaan.

Sitten kuvittelen vauvan, vielä turvassa vaimoni mahassa, avaavan yhtäkkiä huolestuneena silmänsä, kun sen mieleen tulee ajatus: "Mitä jos isi ei pärjää?"

Kun vaimo kertoi olevansa raskaana, mahassa alkoi kiertää kuin olisin ollut alas syöksyvässä vuoristoradan vaunussa. Olihan se jännittävää, mutta... hyvä luoja. Vanhemmuus oli, no, vanhempia varten.

Tässä siis seison, silmät sentin päässä ulkona ja hiki lentäen kuin jollain kehnosti piirretyllä piirroselokuvan hahmolla. Pään päällä pyörii kysymysmerkkejä kun koetan valmistautua hoivaamaan ja ottamaan vastuuta toisesta elävästä olennosta, joka ei ole kissani. On minun vastuullani, ettei tämä ihmisen taimi muutu täydelliseksi hirviöksi kasvaessaan isoksi. Jos lapsi osoittautuu sosiaalisesti toivottomaksi - minun vikani. Jos lapsonen ei löydä Luxemburgia kartalta, minun vikani, olisi pitänyt antaa parempaa koulutusta. Sitten ne tarvitsevat terapiaa, ja se on tietysti minun syytäni. Niin paljon tilaisuuksia tehdä huonoja valintoja!

Muistan sen päivän, kun isä pyysi minua istumaan alas ja kertoi vähän hämillään kukista ja mehiläisistä: se oli kenties kaikkein tuskallisin ja noloin päivä meidän molempien elämässä. En voi tehdä sitä toiselle ihmisolennolle.

Kenties olen vähän hätäinen. Kyllä minä tähän pysty, sanon itselleni: minusta tulee hieno isä. Lapseni kasvatetaan yleissivistyneeksi, koulutetuksi, kelpo maailmankansalaiseksi, eikä hän vihaa minua.

Ja sitten minä kuvittelen että vauva, edelleen vaimoni masun turvissa, avaa äkkiä kauhistuneena silmänsä kun ajatus iskee hänen päähänsä: "Entä jos iskä ei pystykään siihen?"